Maria istuu vuoteen vierellä pitkään. Sanoja ei tarvita. Ei poika niitä kuitenkaan kuule. Eikä Maria halua, että kukaan muukaan kuulee.

Hän sanoi rakastavansa Mikaelia. Poikaa, jonka hän jätti vain hetki sitten, koska ei enää rakastanut. Vai pelkäsikö hän vain liikaa? Oliko jättäminen reaktio siihen, että Mikael halusi jotain enemmän?

Tyttö puristaa Mikaelin kättä. Kyyneleet eivät enää valu poskilla. Hän on liian väsynyt itkemään. Jos poika joskus herää, sitten hän voi taas itkeä. Onnesta.

Maria kavahtaa ajatuksiin. Miten niin jos herää? Totta kai Mikaelin herää. Tämän täytyy herätä. Hän on vielä liian nuori kuolemaan ja hylkäämään kaikki rakkaansa. Asiat Marian kanssakin ovat vielä selvittämättä.

”Maria, tuu syömään välillä jotain”, Jaakko kuiskaa kietoen kätensä tytön harteille. Maria säpsähtää, ei ole kuullut Jaakon tulevan huoneeseen. Miten kauan poika on jo seisonut katselemassa häntä? ”Ei mulla ole nälkä”, Maria huokaa kääntämättä katsettaan. ”Ei susta ole apua täällä, jos et syö”, Jaakko huomauttaa. Maria tietää pojan olevan oikeassa, muttei haluaisi lähteä Mikaelin luota. ”Kyllä Mikael hetken pärjää yksinkin”, Jaakko sanoo kuin lukien tytön ajatukset. ”Tule nyt.”

Jalat eivät kanna kunnolla Marian kävellessä ulos huoneesta. Mielessä pyörii väkisinkin ajatus, että Mikael saattaa kuolla, kun hän ei ole paikalla. Vaikka lääkärit miten vakuuttelevatkin, että pojan pitäisi piakkoin herätä, on kaikki niin epävarmaa. Isänkin piti parantua, mutta silti hän kuoli.

J

aakko ohjeistaa Marian kahvioon, jossa poikien vanhemmat ovat jo täyden tarjottimen kanssa pöydässä. Marian eteen lasketaan sämpylää ja mehua, sekä kuppi kuumaa kahvia. Toiset syövät hyvällä ruokahalulla annoksiaan, mutta Maria ei pysty muuta kuin näykkimään leipäänsä. Miksi hänen pitää olla täällä syömässä vasten tahtoaan, kun hän mieluummin olisi Mikaelin vierellä?

”Anteeksi, että häiritsen”, lääkäri keskeyttää ruokahetken. ”Mikael on herännyt.” Poikien äiti puhkeaa kyyneliin. Jaakko hymyilee pitkästä aikaa ja Maria tuntee kiven pudonneen sydämeltään. Mikael on herännyt.

”Mä menen katsomaan”, Maria ponnahtaa pöydästä ja kiiruhtaa pojan huoneelle ennen kuin muut ehtivät reagoida asiaan. Huone on täynnä lääkäreitä, jotka tutkivat Mikaelia päästä varpaisiin. Hoitaja estää tytön pääsyn huoneeseen. ”Ensin pitää tutkia kunnolla”, hän sanoo ja sulkee oven Marian nenän edestä.

Maria painaa päänsä vasten ikkunaa ja katselee, miten poika varoen raottaa silmiään ihmetellen, mitä on tapahtunut. Hiljaiset kyyneleet valuvat tytön poskilla. Mikael on palannut hänen luokseen.

”Nyt voit mennä sisälle”, lääkäri ilmoittaa huoneen tyhjettyä. Maria vilkaisee Mikaelin vanhempia ja Jaakkoa, jotka ovat ennättäneet paikalle. He kaikki nyökkäävät antaen tytölle luvan olla ensimmäinen. He uskovat, että Marian läsnäolo on tuonut Mikaelin takaisin.

”Hei”, Maria kuiskaa istuutuessaan pojan vuoteen vierellä. Mikael raottaa silmiään. ”Hei”, poika kähisee kohdistaen katseensa tytön silmiin. ”Miten sä voit?” Maria kysyy ja tarttuu Mikaelin käteen. ”Sä pelästytit meidät kaikki.” Poika hymyilee vaisusti. ”Mä olen pahoillani.” ”Ei se sun syytäs ollut”, Maria kuiskaa. ”Se oli sen kuskin syytä.” ”Mä en tarkottanut sitä”, poika kuiskaa. ”Mä olen pahoillani, et mä suutelin sua enkä ole jättänyt sua rauhaan, vaikka sä halusit erota.”

Maria tuntee kyyneleiden pyrkivän taas esiin. ”Mitä sä tarkotat?” tyttö kysyy hiljaa. ”Mä annan sulle ja Jaakolle siunaukseni”, Mikael kuiskaa. ”Se ansaitsee sut ja sä ansaitset jonkun, joka on parempi kun mä.” ”Miks sä sanot noin?” Maria tivaa eikä enää estele kyyneleitään. Mikael kääntää katseensa, jottei tyttö huomaisi tämän itkevän. ”Kaikki muuttuu”, poika kuiskaa hiljaa. ”Ihmiset muuttuu. Sä muutut, Jaakko muuttuu. Ja mä muutun.”

Kyyneleitään nieleskellen Mikael kääntää katseensa Marian silmiin. Tytöllä on maailman kauneimmat silmät. Mutta nyt ne silmät kuuluvat Jaakolle. Hän ei enää koskaan saa katsoa noihin silmiin, ei suudella tuota suuta, ei tanssia tämän kanssa kesäyön valossa. Kaikki se on riistetty häneltä.

”Mikael, mun tässä pitäis pyytää anteeksi”, Maria aloittaa, mutta poika keskeyttää. ”Älä. Ei nyt. Mä en enää aio tavoitella sua. Mä luovutan.” Maria pudistaa päätään, mutta poika jatkaa päättäväisesti: ”Se mitä oli, on historiaan. Ihan niin kuin sä itsekin sanoit. Enkä mä voi sitoa sua itseeni enää, en nyt. En varsinkaan, kun mä en kävele enää koskaan.”

Kyyneleitään nieleskellen Maria viimein uskaltaa kysyä Mikaelin vointia. ”Hengissä”, Jaakko toteaa lyhyesti. ”Jokainen minuutti voi olla viimeinen”, poika jatkaa nyyhkyttäen. Maria ei kykene lohduttamaan Jaakkoa. Kipu iskee liian kovaa vastaan, rakentaa muurin hänen ja Jaakon välille.

”Mä haluan mennä katsotaan Mikaelia”, Maria kuiskaa pää alas painettuna. Jaakko pudistaa päätään. ”Sinne ei päästetä muita kuin perheenjäsenet. Tilanne on liian kriittinen.” ”Mutta mulla on oikeus olla siellä, mä olen osa perhettä”, Maria kivahtaa ja sulkee samassa suunsa. Hän oli vähällä sanoa olevansa Mikaelin tyttöystävä. Vaikka eihän hän ole, ei enää. Hän on nyt Jaakon.

”Mä voin kysyä, mutta tuskin mun tyttöystävä pääsee sinne”, Jaakko mumisee ja nousee. ”Mä soitan sulle heti kun tiedän jotain.” Maria tarttuu pojan käteen, estää tätä lähtemästä. ”Anna mä tulen edes sairaalaan. En mä voi olla täällä yksin."

Maria ei uskalla jäädä yksin, ei nyt. Epätietoisuus ja pelko Mikaelin tilasta ei anna hetken rauhaa. Ei kukaan häntä kotonakaan tarvitse. Hän haluaa nähdä Mikaelin äidin ja isän. Hän haluaa nähdä Mikaelin. Hän haluaa edes olla lähellä poikaa.

”Tule sitten”, Jaakko sanoo ja taluttaa Marian autolleen. ”Mutta varaudu siihen, ettet sä pääse teholle sisälle. Siellä on tarkat säännöt.” Maria nyökkää vaisusti ja kapuaa autoon. Ihan sama pääseekö hän Mikaelin huoneeseen. Kunhan vain saa olla paikalla ja kuulla pojan tilanteesta ensimmäisen joukossa.

Sairaalat ovat aina pelottaneet Mariaa. Isän kuolema on vieläkin liian kipeä asia. Vaikkei hän isää kunnolla muistakaan, muista hän sairaalan tuoksut. Koko paikka tuoksuu kuolemalle. Ja nyt Mikael on täällä, keskellä kaikkea. Vaarassa kuolla.

Mikaelin ja Jaakon vanhemmat seisovat aulassa toisiinsa nojaten. Jaakon ja Marian nähdessään poikien äiti purskahtaa itkuun. Marian sydäntä kylmää. Oliko Mikael kuollut? Tuliko hän liian myöhään?

”Onko mitään uutta?” Jaakko kysyy käsi tiukasi Marian ympärillä. ”Turvotus on laskenut, mutta vielä ei osata sanoa, onko aivoissa vaurioita”, poikien isä kertoo. ”Röntgenissä näkyi vain katkennut jalka ja muutama kylkiluumurtuma. Selkä ja niskat ovat kuin ihmeen kaupalla kunnossa.”

”Voi Maria kulta”, poikien äiti nyyhkyttää ja kaappaa Marian syleilyynsä. ”Tämä on varmasti todella rankkaa sulle.” Maria ei tiedä mitä sanoa. Hän on aina pitänyt Mikaelin ja Jaakon vanhemmista. Poikien äiti on aina ottanut Marian lämmöllä vastaan ja on kuin toinen äiti. On vaikeaa nähdä toisen kärsivän niin paljon.

”Voinko mä mennä katsomaan Mikaelia?” Maria kysyy kohdistaen katseensa poikien isään. ”Eiköhän se onnistu. Olethan kuitenkin kuin osa perhettä”, mies nyökkää ja kehottaa Mariaa seuraamaan. Jaakko jää äitinsä tueksi, joka puhkeaa uudestaan lohduttomiin kyyneliin.

Huoneen ovella seisoo Mikaelin lääkäri, joka alkuvastusteluista huolimatta suostuu lopulta päästämään Marian huoneeseen. ”Mutta älä säikähdä näkyä, se voi olla aika hurja. Mikaelilla on paljon letkuja, jotka mittaavat ja pitävät yllä hänen elintoimintojaan. Hän on koomassa, mutta voit toki puhua hänelle. Jotkut uskovat, että puhe auttaa koomapotilaita tarttumaan takaisin kiinni elämään”, lääkäri ohjeistaa. Maria nyökkää vaiti ja astuu sitten huoneeseen.

Mikael makaa silmät ummessa vuoteella. Koneet piippaavat tasaisesti vuoteen vierellä. Poika näyttää niin levolliselta ja rauhalliselta. Hän ei joudu kärsimään kivuista.

Maria istuu vuoteen viereen ja tarttuu poikaa kädestä. Hän ei tiedä mitä sanoisi. Että hän rakasti poikaa? Ettei halunnut menettää tätä?

”Mikael”, Maria aloittaa ja kerää sitten rohkeutta. ”Mä en halua, että sä kuolet. Mä.. Mä rakastan sua. Älä jätä mua yksin. Mä pyydän, älä jätä mua.”

 

Aamulla Maria löytää itsensä makaamassa kippurassa oman huoneensa lattialta. Sormus on painanut jäljen tytön poskeen. Puhelin tärisee vaativasti vasten paljasta parkettilattiaa.

Maria vilkaisee näyttöä. Jaakko. Maria ei juuri nyt jaksaisi puhua tämän kanssa. Puhelu loppuu ja Maria sulkee puhelimensa kokonaan. Yhä lattialle käpertyneenä hän tutkii sormusta, joka loistaa auringon säteiden osuessa siihen ikkunaverhon raosta.

Kaikki menee aina pieleen. Mikaelin kanssa hänen oli hyvä olla, mutta jokin pakotti hänet jättämään pojan. Eräänä aamuna päässä oli vain ajatus siitä, että rakkaus ei ehkä olekaan tarpeeksi voimakasta.

Vai oliko se sittenkin? Tekikö Maria virheen erotessaan pojasta? Olivatko tunteet vain keino paeta tulevaa ja pelkoa siitä, että suhde ei ehkä kestäkään lopun elämää?

Varoen tyttö nousee ja venyttelee puutuneita raajojaan. Sormuksen hän tunkee farkkujensa taskuun. Mieleen palaa se ilta, jolloin he erosivat Mikaelin kanssa. Mikä sai Marian ehdottomaan tapaamista, mikä sai hänet tekemään lopulliselta kuulostavan päätöksen?

Äiti on jo lähtenyt töihin Marian saapuessa alakertaan. Keittiön pöydällä on lappu ja rahaa, kaupassa pitää käydä. Kaapissa on ainoastaan maitoa ja paketti voita. Äiti ei ole taaskaan jaksanut huolehtia ruokapuolesta, vaan sysää vastuun Marialle. Ihan kuin Marialle ei olisi muuta tekemistä.

Maria kiskoo takin niskaansa ja juoksee kauppaan. Hän ei pahemmin välitä lenkkeilystä, mutta kerrankin juokseminen tuntu hyvältä. Suorastaan puhdistavalta. Hiki virtaa ja poistaa samalla mukanaan ainakin pienen osan huolista ja ajatuksista.

Kaupassa kaikki tuijottavat Marian punaista naamaa. Hiki valuu ohimolla, mutta tyttö ei välitä. Hän nappaa koriinsa leipää, säilykkeitä ja muutaman paketin jauhelihaa. Niillä pitäisi pärjätä muutaman päivän. Hedelmähyllyltä hän nappaa vielä ohimennen muutaman omenan välipalaksi ja suuntaa sitten kassalle.

”Aamulenkillä?” kassatyttö kysyy hymyillen. Maria nyökkää miettien, mistä hän tuntee tytön. Tutut kasvonpiirteet tällä ainakin on. ”Sä et taida muistaa mua?” kassatyttö kysyy ilmoittaessaan ostosten loppusumman. Maria pudistaa päätään. ”Mä oon Sara. Jaakon entinen tyttöystävä parin vuoden takaa.”

Maria tuijottaa hämillään tyttöä. Sara. Niinpä tietysti. Sara ja Jaakko olivat eronneet saman ikäisinä kuin Maria nyt oli. Sitä ennen he ehtivät seurustella vajaan vuoden. Eron syy ei koskaan selvinnyt Marialle, eikä Jaakko halunnut puhua asiasta. Ilmeisesti se teki liian kipeää.

”Kyllä mä nyt muistan”, Maria sanoo ojentaessaan rahoja. Sara antaa vaihtorahat kuitin kanssa ja sanoo: ”Jos haluat joskus tavata ja jutella niin mä kuuntelen kyllä.” ”Mitä sä tarkotat?” Maria kysyy. ”Sähän oot Jaakon kanssa. Niin se ainakin kertoi”, Sara jatkaa. ”Me kun ollaan yhä ystäviä.”

Maria tunkee tavarat kassiin ja ryntää ylös kaupasta. Miksi Jaakko yhä tapailee entistä tyttöystäväänsä? Vaikkakin vain kaverimielessä. Ja miksi Jaakko kertoo kaikille heidän suhteestaan? Ei se kuulu muille.

Kotiovella seisoo Jaakko kädet taskuissaan pää alas painettuna. Lähemmäs päästyään Maria huomaa kyyneleiden juovittamat posket. Miksi Jaakko on itkenyt? Mitä Maria on tehnyt?

”Mikä on vialla?” Maria kysyy ja koskettaa pojan kättä. Jaakko hätkähtää ja nostaessaan katseensa, tyttö näkee tämän yhä itkevän. ”On sattunut jotain kamalaa”, Jaakko kuiskaa vapisevalla äänellä. Maria tuntee sydämensä lyöntien hidastavan. Mitä on tapahtunut? Onko joku kuollut? Ei kai vain Mikaelille ole sattunut mitään?

”On tapahtunut onnettomuus”, Jaakko jatkaa itkunsekaisella äänellä. ”Se tapahtui illalla. Mä olin ihan vieressä, enkä voinut tehdä mitään”, poika itkee ja painaa pään käsiinsä. Maria tuntee jalkojensa pettävän. Kyse on varmasti Mikaelista.

”Mikael jäi auton alle. Vähän sen jälkeen, kun me lähdettiin täältä.”

Mikael. Onnettomuus. Maria lysähtää maahan. Siksi Jaakko soitti aamulla. Yritti kertoa. Mikael on ollut onnettomuudessa. Pahassa kolarissa. Poika voi olla kuollut. Poissa.

Maria tuntee kyyneleet poskillaan. Huomaamatta ne hiipivät esiin. Mikael on loukkaantunut vakavasti. Jokainen hetki voi olla viimeinen. Tai sitten poika on jo saanut enkelin siivet selkäänsä ja lentelee tälläkin hetkellä kohti taivasta. Mutta Maria ei uskalla kysyä, ei vielä. Sillä jos poika on kuollut, hän ei ehkä enää jaksa kohdata tulevaa.

 

Jaakko lähti kotiin selvittämään asioita Mikaelin kanssa. Maria on joutunut olemaan koko päivän yksin ajatustensa kanssa. Hän sanoi rakastavansa Jaakkoa. Ihan tuosta noin vain. Rakkaus on vahva sana, mutta sen voi sanoa myös tarkoittamatta sitä.

Maria ei tiedä rakastaako vai ei. Mikaelia hän rakasti, mutta entä Jaakko? Poika on kultainen ja kaikin puolin ihana, ihan erilainen kuin vallaton Mikael. Jaakossa on kaikki, mitä hyvässä poikaystävässä kuuluu ollakin.

Ei Mikaelkaan mitenkään huono ole, päinvastoin. Mikael on.. No, täydellinen renttu ja paha poika, joka saa sukat pyörimään jaloissa. Mariankin sukat pyörivät jaloissa pelkästä ajatuksesta. Mutta poika pitää unohtaa. Jaakko on nyt se oikea, Jaakkoa tässä pitäisi ajatella.

Suudelma polttaa vieläkin huulilla. Hellästi tyttö hipaisee huuliaan, pystyy yhä maistamaan pojan maun. Suolainen suudelma sateen kastelemilla huulilla. Kaikki se lämpö, joka huokui yhdestä ainoasta henkäyksestä. Pojan kädet tytön lanteilla, tytön kädet pojan hiuksissa.

Puhelin soi. Ajatus katkeaa. Mikael soittaa. Maria ei aio vastata. Eilinen oli liikaa. Nyt poika luulee, että hän haluaa yhä tämän. Mutta ei hän halua. Eihän?

Ajatus palaa eilisiin, hetkeen Mikaelin lähdön jälkeen. Jaakko katsoi häntä silmiin niin hellästi ja onnellisesti, että rintaan sattui. ”Rakastatko sä todella mua?” poika oli kysynyt, eikä Maria osannut muuta kuin nyökätä. Jaakko oli niin onnellisen näköinen.

Miksi Mikaelin piti tulla taas sotkemaan kaikki. Ei Maria poikaa enää rakasta, ei ainakaan haluaisi. Mutta joka kerta poika saa ajatukset sekoamaan ja kaiken muun katoamaan. Ei sen niin kuulu mennä, ei enää, kun on jo erottu ja jatkettu matkaa.

Vaistomaisesti tyttö kaivaa kultaisen sormuksen yöpöytänsä laatikosta. Vieläkö poika muistaa sormuksen? Onkohan hän ajatellut asiaa ja miettinyt, kuka sen poimi talteen lammikosta? Tai ehkä poika tietää, että sormus on Marialla.

Sormus on kaunis, vaikka onkin pelkkä sileä rinkula. Ajatus ja tarkoitus sen takana on kuitenkin jotain elämää suurempaa. Rakkaus on sidottu sormukseen, joka on tarkoitettu merkiksi ikuisesta elämästä hyvine ja pahoine päivineen.

Rakkaus. Maria huokaa. Rakkautta on niin monenlaista. Vanhempia voi rakastaa, kavereita voi rakastaa, eläimiä voi rakastaa. Jopa harrastuksiaan voi rakastaan. Mutta on myös SE rakkaus, joka kohtaa vain kerran ja punoo kaksi ihmistä yhteen.

Jaakko rakastaa. Mikaelkin rakastaa. Maria rakasti ennen, rakastaa nyt. Mutta ketä? Mikael on menneisyys, joka tuntui aina oikealta. Aina eroon asti. Jaakko voisi olla tulevaisuus, joka tuntuisi oikealta loppuun asti.

Maria ei tiedä mitä ajatella. Sydänkään ei osaa auttaa. Hän sanoi Jaakolle rakastavansa tätä. Voiko toista oppia rakastamaan jo näinkin lyhyen yhdessäolon jälkeen? Vai onko rakkaus jotain syvempää, joka kumpuaa pintaan vasta kun toisen tuntee kokonaan?

Mikaelille hän sanoi vain kerran rakastavansa tätä. Ajatuksissaan hän sanoi niin useasti, mutta ääneen vain kerran. Mutta saattoiko se yksi ainoa kerta olla se, joka jäi voimaan ikuisuuksiksi?

 

Hän on se oikea sinulle. Ota riski ja rakastu. Suutele häntä. Anna tunteillesi valta äläkä mieti seurauksia. Ole rohkea. Nyt, tee se nyt. Suutele häntä, nyt!

Äänten sekamelskan Marian päässä ei hellitä. Sydän huutaa häntä koskettamaan poikaa. Iho kaipaa kosketusta, mutta järki käskee perääntyä. Maria ei saa silmiään irti pojasta, joka näyttää hämärtyvässä illassa vieläkin komeammalta kuin ennen. Suorastaan kauniilta.

Huomaamattaan Maria astuu askeleen lähemmäs, sitten vielä toisen. Hän seisoo aivan Mikaelin edessä, saattaa tuntea tämän kiivaan hengityksen. Pojan silmät loistavat kyynelten läpi. Maria tuntee kyynelten virtaavan myös omilla poskillaan. Tämä kaikki hänellä voisi olla ikuisuuden, jos vain uskaltaisi suudella poikaa.

”Maria”, Mikael kuiskaa. Tyttö pudistaa päätään. ”Älä sano mitään. Älä sano yhtään mitään”, Maria kuiskaa, kietoo kätensä pojan kaulalle ja painaa vapisevat huulensa pojan huulille. Vain yksi suudelma, eihän se mitään haittaa. Jäähyväissuudelma, juuri niin. Tämän jälkeen hän voi viimein unohtaa pojan, päästää irti menneestä ja jatkaa elämäänsä Jaakon kanssa.

Unohda jo Jaakko. Etkö sinä tyttö tajua, että Mikael on sinulle se oikea? Pidä hänestä kiinni, älä päästä enää karkuun.

”Maria, missä sä oot? Mä oon ettinyt sua kaikkialta.” Kaukaa Maria kuulee nimeään huudettavan, mutta ei jaksa keskittyä siihen. Mikaelin huulet ovat yhä hänen huulillaan niin pehmeinä ja kutsuvina. Poika ei kiirehdi, ei ryntäile. Hän haluaa nauttia hetkestä yhtä paljon kuin Mariakin.

"

Maria, ootko sä mennyt ulos?” Jaakko huutaa ja avaa ulko-oven. Samassa Maria palaa takaisin maan pinnalle haaveistaan ja huomaa Jaakon seisovan järkyttyneenä oven suussa. ”Maria.. Mitä..”, Jaakko aloittaa. ”Ja mitä sä täällä teet?” Jaakko suuntaa kysymyksensä Mikaelille. ”Samaa voisin kysyä sulta”, Mikael vastaa ja molemmat kääntyvät katsomaan Mariaa.

Maria haukkoo henkeä tuntiessaan taas sateen kylmyyden ihollaan. Jaakko, hän unohti Jaakon kokonaan. Pojan piti nukkua yläkerrassa, hänen piti viipyä vain hetki ulkona Mikaelin kanssa. Maria näkee Jaakon lihaksin jännittyvän. Mikael vain tuijottaa häntä.

”Mä.. Mikael..”, Maria kangertelee. ”Niin?” pojat kysyvät yhtä aikaa ja Maria huomaa molempien ilmeiden kiristyneen. ”Mä vaan hyvästelin Mikaelin, lopullisesti”, Maria kuiskaa vapisten. ”Ja Mikael, Jaakko on mun uusi poikaystävä.” Mikael tuijottaa ensin Jaakkoa, sitten Mariaa. ”Vai jäähyväiset. Sä tiedät tasan tarkkaan, että siinä suudelmassa oli muutakin. Siinä oli kaipuuta ja rakkautta. Sä rakastat mua vieläkin, myönnä pois”, Mikael huutaa. Maria pudistaa hitaasti päätään, vaikka se tekeekin kipeää. ”Mä rakastan Jaakkoa nyt”, tyttö vastaa hiljaa.

J

aakko seuraa sivusta Mikaelin reaktiota. Hän näkee pojan yhä surevan Mariaa, mutta tyttö ei ole enää hänen. Miksei Mikael voi sitä tajuta?

”Jaakko, anna anteeksi”, Maria pyytää. ”Ei sun tarvitse pyytää mitään anteeksi”, poika vastaa ja kaappaa Marian lämpimään syleilyyn. ”Mä ymmärrän kyllä, että teidän ero on ollut vaikea. Ja mä ymmärrän, että sä halusit vielä kerran olla varma tunteista. Ja nythän sä oot. Sä rakastat mua”, Jaakko vastaa Marian hiuksiin. Maria nyökkää hiljaa tuijottaen samalla Mikaelia. ”Niin, mä rakastan nyt sua”, tyttö vastaa.

Mikael tuijottaa hiljaa Mariaa, hänen tyttöään, joka on hänen oman veljensä syleilyssä. Jaakko on ollut koko ajan Marian kanssa. Miten Maria saattoi tehdä näin hänelle? Kaikki yhteiset vuodet, kaikki ne hetket. Ja hän voi muka noin vain heittää ne roskiin kuin paperin?

”Mä en luovuta. Maria, mä en luovuta. Vielä sä huomaat joku kaunis päivä, että me kuulutaan yhteen”, Mikael uhoaa, mutta ääni on murtua surun painostuksesta. Maria vain tuijottaa häntä hiljaa. ”Mä saan sut vielä”, Mikael kuiskaa ja lähtee sitten juoksemaan. Marian sydän käskee tyttöä lähtemään perään, mutta jalat eivät halua. Hänen ruumiinsa haluaa olla tässä, Jaakon syleilyssä. Mikael on nyt mennyttä, Jaakko tulevaisuus. Vielä Mikaelkin sen ymmärtää jonain päivänä. Ja vielä sydänkin sen tulee tajuamaan, ennemmin tai myöhemmin.