Tässä nyt tämä lupailemani jouluspesiaali, joka ei sinäänsä ole osa varsinaista jatkotarinaa. Tapahtumat ovat kuitenkin Marian elämässä oikeasti tapahtuneita, tämä osa on tavallaan katsaus menneeseen, aikaan ennen varsinaisen tarinan aloittamista.

Tämän myötä haluan toivottaa teille kaikille lukijoille Oikein Rauhallista Joulua!

Maria ripustaa viimeisen tontun huoneensa oveen ja pakkaa sitten loput laatikon pohjalle. Liika koristelu ei näytä kivalta, eikä näin pieneen huoneeseen saa kaikkia kymmeniä tonttuja mahtumaan, jotka tyttö on aikojen saatossa itse askarrellut.

Laatikko löytää tutun paikkansa Marian vaatekaapin ylähyllyltä, josta se taas kaivetaan esiin parin viikon päästä. Siihen asti se saa levätä ja nauttia joulurauhasta.

Maria vilkaisee ulos ikkunasta, ja hetkellinen koristeiden tuoma joulutunnelma on poissa. Musta ja synkkä maa tuntuu nielevän kaiken valon mukanaan, eikä lumesta ole tietoakaan. Kyllä joulun sentään valkoinen kuuluisi olla, Maria ajattelee.

Äiti on vielä tänään töissä muutaman tunnin, mutta lupasi ehtiä ajoissa valmistamaan jouluruoan. Aikoinaan se oli isän tehtävä, mutta nykyään Marian on pärjättävä kahdestaan äidin kanssa. Isä kun menehtyi jo vuosia sitten.

Maria istuutuu sängylleen ja tuntee yksinäisen kyyneleen eksyvän poskelleen. Miten kova ikävä hänellä onkaan isää. Vaikka hän olikin pieni isän kuollessa, ei tuskaa ole yhtään helpompi kestää. Yhtä paljon se sattuu, oli hän sitten viiden tai viidentoista.

"Isi, mitä sä teet?" Maria huutaa ja pomppii keittiöön letit liehuen. "Hys, se on salaisuus", isä sanoo sormi suunsa edessä ja hymyilee. "Ei jouluna saa olla salaisuuksia", Maria tuumii ja yrittää kurkkia isän ohitse kattilaan. Isä kuitenkin kaappaa tytön syliinsä ja lennättää tätä ympäri huonetta niin kauan, että koko huoneessa kaikuu iloinen lapsennauru.

"Menes nyt vähäksi aikaa leikkimään, äiti tulee pian ja sitten syödään", isä sanoo lopulta ja laskee mahaansa pitelevän tytön lattialla. "Mutta mä en halua leikkiä yksin, vaan sun kanssa", tyttö protestoi, mutta isä ei luovuta vaan työntää hellästi tyttöä ovelle kohti. Huokaisten Maria lopulta menee, vaikkakin on hieman tuohtunut isälle. Ei jouluna saa olla noin salamyhkäinen.

Maria sulkee ovea, mutta jää vielä hetkeksi kurkkimaan sen raosta isän touhuja. Punainen esiliina hulmuten hän sekoittaa kattilaan, juoksee jääkaapille ja sekoittaa taas kattilaa. Tyttöä hymyilyttää, isä näyttää niin hassulta. Ihan kuin oikea joulutonttu.

Ovikello pirisee kiivaasti havahduttaen Marian muistoistaan. Miten hän jo ehtikin unohtaa, että Mikael on tänä vuonna tulossa heille jouluksi. Viime vuonna he olivat Mikaelin luona, joten on luontevaa, että nyt ollaan täällä.

Maria juoksee alakertaan, ja kiiruhtaa avaamaan oven. Poika seisoo kynnyksellä kädet ojossa valmiina sulkemaan tytön syleilyynsä ja hukuttamaan tämän kuumiin suudelmiin.

"Tuu nyt ensin sisälle", Maria naurahtaa ja kiskoo pojan käsistä oven sisäpuolelle. Mikael hymyilee ja kun Marian ote hiukan hellittää, tämä kaappaa tytön syliinsä ja painaa tiukasti rintaansa vasten. Miten kauan siitä jo onkaan, kun he viimeksi näkivät? Varmasti enemmän kuin vuorokausi. Ainakin se tuntuu ikuisuudelta.

"Äiti ei ole vielä tullut", Maria kuiskaa pojan kaulaan. Tuttu tuoksu on sekoittaa hänen päänsä. Mikael on aina osannut valita tuoksut, jotka saavat tytön kuin tytön heikoksi. Varsinkin sellaisen kuin Maria, joka huumaantuu helposti lähes kaikista miesten tuoksuista.

Ennen kuin Maria ja Mikael ehtivät siirtyä pidemmälle, ovi aukeaa jälleen ja äiti pöllähtää sisään kahta suurta kauppakassia kantaen. Ei hän edes kunnolla huomaa Mariaa ja Mikaelia, niin kiire hänellä on saada laatikot uuniin lämpiämään.

"Onhan meillä koko ilta ja yö aikaa", Mikael kuiskaa sivellen Marian poskea. Tyttö nyökkää hymyillen. Ei hän vielä rakastella halua, hän ei vielä ole valmis. Mutta pieni kuhertelu ja hyväily tuntuu aina hyvältä oman poikaystävän kanssa.

Poikaystävä. Marian on vieläkin vaikea uskoa, että hänellä on sellainen. Ja on ollut jo kohta kaksi vuotta. Tarkalleen maaliskuussa, kolmastoista päivä, tulee kaksi vuotta täyteen. Mikaelin syntymäpäivänä.

Maria muistaa tarkalleen, miten kaikki alkoi. Siinä oli jotain sellaista taikaa, jota hän ei pienenä seiskaluokkalaisena osannut edes kuvitella olevan. Mutta taikaa se ehdottomasti oli, ja on yhä edelleen.

"Tiedätkö sä sen Mikaelin, sen uuden pojan?" Anu kysyy. Maria pudistaa päätään hitaasti. Onhan hän toki pojan nähnyt ja salaa tätä katsellut, mutta ei hän voi sanoa kunnolla tietävänsä poikaa. Vastahan hän sai muutama päivä sitten vasta tietää tämän nimen, vaikka pojan perhe on asunut jo yli kuukauden paikkakunnalla.

"No kuitenkin, sillä on lauantaina synttäribileet", Anu jatkaa. "Vähänkö olis ihanaa, jos se kutsuis mut sinne", Anu jatkaa ja korjaa sitten äkkiä: "Tai siis meidät." "Olishan se ihan kivaa", Maria hymähtää, vaikkei oikein bileistä välitäkään. Mutta miksi he nyt kutsun saisivat, eiväthän he edes ole pojan kanssa samalla luokalla.

Koko päivän Anu jaksaa selittää pojasta, jonka vallassa hän on täysin. Marian tekisi mieli käskeä Anun olla hiljaa, mutta ei hän voi. Anu on hänen ainoa ystävänsä, eikä hän todellakaan halua olla yksin uudessa koulussa vieraiden ihmisten keskellä.

Ajatuksiinsa vaipuneena Anu hyvästelee Marian ja hyppää linja-autoon. Maria jatkaa matkaa kävellen, sillä hän asuu niin lähellä, ettei saa ilmaista koulukyytiä. Eikä äiti suostu maksamaan turhaan linja-automatkoja, kun kävellenkin pääsee. Toisinaan Maria kadehtii Anua, joka saa kovallakin pakkasella istu auton lämmössä, kun hän taas joutuu talsimaan posket punaisina viimassa.

Kulman takaa juoksee poika, joka törmää suoraan Mariaan. Molemmat kellahtavat kumoon, ja Maria kiroaa huonoa tuuriaan. Uudet housut joutuvat saman tien pyykkiin, vaikka tarkoitus oli pitää niitä loppuviikko. Huonommaksi tämä ei voisi enää mennä.

"Sori. Sattuks suhun?" poika kysyy ja kiskoo Marian ylös. Tyttö vilkaisee käden päässä olevia kasvoja ja tuntee sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin. Tai ehkä useammankin. Poika on se Mikael, jonka nimi pyörii kaikkine huulilla.

"

Oot sä kunnossa?" Mikael kysyy uudelleen, Maria nyökkää. "Housut vaan kärsi", tyttö selittää huomaamattaan. "Mä korvaan sen jotenkin. Miten olis, jos tulisit mun synttäreille lauantaina? Mä asun ihan tässä lähellä, voin näyttää sen talon", poika selittää ja osoittaa sitten kaukana näkyvää korkeaa valkotiilistä taloa. "Jos vaikka kuudelta tulet", poika jatkaa, ja kiiruhtaa sitten tiehensä jättäen hölmistyneen Marian seisomaan paikoilleen. Hän sai kutsun juuri SEN Mikaelin juhliin.

Itse juhlat eivät sinänsä olleet kovin hulppeat, mutta Mariaa kiinnosti vain Mikael. Ja ihme kyllä poika todella katui törmäämistä, ja roikkui Marian kannoilla koko illan. Ja kun viimein tuli tytön aika lähteä, Mikael veti tämän lähelleen pimenevässä illassa ja painoi kevyen suudelman tytön kylmille huulille. Siitä asti he olivat erottamattomat.

"Maria, tuletko kattamaan pöydän?" äiti huutaa keittiöstä. Maria siirtää muistonsa taka-alalle ja siirtyy keittiöön. Lautaset ja lasit kolmelle, aivan kuin ennen. Nyt vain se kolmas ei ole enää isä vaan Mikael, joka saattaa hyvinkin jonain päivänä olla osa Marian perhettä.

Ajatusta Mikaelista perheen jäsenenä saa kylmät väreet Marian selkään. Ovathan he toki olleet yhdessä jo kauan, mutta että ihan virallisesti perhe? Se on vasta haave ja toteutumaton unelma, jonka voimalla jaksaa huomiseen ja taas huomiseen.

"Missäs Mikael on? Joutaisi tulla syömään, laatikotkin ovat juuri valmiina", äiti sanoo kolistellessaan kattiloita ja kippoja toisiaan vasten. "Mä käyn hakemassa sen", Maria lupaa ja kiiruhtaa kohti olohuonetta, jonne Mikael jäi odottamaan ruoan valmistumista.

Maria löytää pojan seisomasta kirjahyllyn edessä katselemassa kuvaa, jonka näkeminen saa Marialle palan kurkkuun. Kuva on otettu isän viimeisenä jouluna, Marian ollessa viiden vanha. Joka joulu äiti ottaa kuvan esille, muulloin se on laatikossa muiden joulutavaroiden seassa.

"Tämäkö se on?" Mikael kysyy ja kietoo kätensä tytön ympärille. Maria on tietysti kertonut kuvasta, ovathan he läheisiä.

"Sä kaipaat varmaan isääs paljon", poika kuiskaa silittäen Marian päätä. Tyttö tuijottaa kyyneleet silmissään hyllyn reunalla lepäävää kuvaa. Hän ei pysty puhumaan, muistot ovat liian vahvoja kerrottavaksi.

"Äiti, mä en halua panna tätä punaista mekkoa", Maria kiljuu ja yrittää kiskoa mekkoa pois päältään. "No mikäs siinä nyt on vikana?" äiti kysyy ja itsepäisesti kiskoo mekon takaisin tytön ylle. "No kun se kutittaa", tyttö kitisee ja yrittää vedota äitiin utuisella katseella. Mutta äidin päätä ei niin vain käännetä.

"Isi, äiti pakottaa mut pitämään tätä kutisevaa mekkoa", Maria kitisee isän sylissä samalla, kun äiti virittää kameraa huoneen toisella puolella. "Pidä sitä nyt isän ja äidin mieliksi", isä vastaa ja silittää tytön päätä, jota koristavat punanauhaiset letit. Maria huokaa hiljaa, mutta ei enää valita. Koska isi haluaa hänen olevan juuri tämä mekko päällä.

"No nyt sen pitäisi kohta ottaa kunnon perhekuva", äiti huudahtaa ja juoksee kiireen vilkkaa sohvalle Marian viereen. Isä istuu Marian toisella puolella, ja pian kaikkien hymyilevä ilme tallentuu kameran filmille, joka myöhemmin ikuistetaan kultareunuksiseen kehykseen kirjahyllyn reunalle.

"Tulkaahan nyt ettei ruoka ehdi jäähtyä", äiti hoputtaa keittiöstä. Maria pyyhkii kiireesti kyyneleensä ja kiskoo sitten pojan perässään keittiöön. Nyt ei ole oikea hetki kyynelehtiä, ei varsinkaan äidin nähden. Jouluna kun kuuluu olla iloinen ja nauttia siitä, mitä on sillä hetkellä.

Äiti tarjoaa innoissaan kaikkea kinkusta peruna- ja porkkanalaatikkoon. Maria maistaa tietenkin hieman kaikkea, mutta Mikael jättää suosiolla laatikot rauhaan. Maria huomaa äidin ilmeestä, että pojan pitäisi maistaa kaikkea, mitä hän on vaivalla tehnyt, mutta eihän tämä voi toista pakottaakaan. Jos Mikael ei tykkää jostain ruoasta niin ei ole pakko syödä, Maria ajattelee.

Kun ruoka on syöty, Maria livahtaa pojan kanssa yläkertaan omaan huoneeseensa. Lahjat Maria ja äiti antoivat toisilleen aamulla, mutta on tytöllä jotain Mikaelillekin. Jotain, minkä hän on omin käsin tehnyt.

"Tässä", Maria kuiskaa ja ojentaa kädet täristen pehmeän paketin pojalle. Mikael ottaa hymyillen lahjan vastaan, ja repii sitten kiivaasti paperin pois. Alta paljastuu vihreä villapaita, jossa komeilee suuri punainen sydän rinnassa.

"Kiitos kulta", Mikael kuiskaa. "Tämän parempaa lahjaa en voisi saada", poika jatkaa ja suutelee kevyesti tyttöä. Sitten hän kaivaa takintakustaan pienen rasian ja ojentaa sen Marialle.

Maria kauhistuu. Onko tämä nyt se sormus, josta hän on haaveillut? Onko Mikael viimeinkin tehnyt sen, mistä he ovat puhuneet jo ikuisuuden. Joko nyt on aika?

Tyttö avaa sydän pamppaillen rasian, mutta sieltä ei löydykään sormusta vaan todella kaunis kultainen ketju, jossa roikkuu kaksi M-kirjainta. "Jotten vain unohda minua", poika kuiskaa ja kiinnittää sitten korun tytön kaulaan.

Maria hymyilee hiljaa, tavallaan helpottuneena. Ei hän vielä olisi tiennyt, vastaisiko pojalle myöntävästi. Vaikka toisaalta ajatus pienestä sormuksesta vasemmassa nimettömässä on kieltämättä houkuttelevaa.

Illalla äiti kutsuu heidät vielä katsomaan jotain jouluelokuvaa, mutta kauaa ei Maria jaksa olla valveilla. Puoliunessa hän raahautuu ylös Mikaelin tukemana ja kietoutuu peiton sisään. Mikael asettuu hänen taakseen ja kietoo kätensä varoen tämän ympärille.

Yöllä Maria herää ja nousee hiljaa ylös varoen herättämästä poikaa. Hän hiipii kirjoituspöytänsä luokse ja istuutuu tuolille katselemaan poikaa. Miten suloinen tämä onkaan nukkuessaan. Mikä onni, että juuri hän saa olla Mikaelin kanssa nyt ja ikuisesti.

Tyttö vilkaisee ulos ja huomaa talven ensimmäisien lumihiutaleiden laskeutuvan hitaasti maahan. Vihdoinkin lunta, Maria huokaa ja katselee hetken hiutaleiden hiljaista tanssia. Sitten hän hiipii varoen takaisin Mikaelin viereen, käpertyy tämän kainaloon, ja vaipuu rauhaisaan uneen.