Maria herää vaativaan koputukseen. Ääni kuuluu ulko-ovelta. Varovasti tyttö vilkaisee Jaakkoa, joka makaa syvässä unessa hänen vieressään. Kellon viisarit osoittavat kuutta. He ovat siis nukahtaneet.

 

Koputus kuuluu uudestaan. Pakko kai mennä avaamaan. Ehkä se on äiti, joka on taas kerran hukannut avaimensa. Tai sitten joku itsepäinen kaupparatsu, joka ei suostu lähtemään vaikka miten monta kertaa kieltäytyisi ostamasta mitään.

 

Varovasti tyttö hiipii ovelle jättäen Jaakon jatkamaan untaan. Turha poikaa on herättääkään. Kyllä Maria osaa ihan itsekin avata oman kotinsa ulko-oven.

 

Portaiden natina kuulostaa Marian päässä liian kovalta. Tyttö ei halua Jaakon heräävän. Poika näytti niin suloiselta nukkuessaan hiukset pörrössä Marian kapealla vuoteella. Ensimmäistä kertaa kuluneiden viikkoja aikana Maria tuntee pienen onnen ripauksen lämmittävän sydäntään. Ja sen on saanut aikaan Jaakko, ei mikään ei kukaan muu.

 

Koputus kuuluu taas. Kuka kumma mahtaa olla noin itsepäinen ja vaativa? Marian tekisi mieli huutaa oven takana seisojaa odottamaan hetken, mutta ei halua. Pihalla seisoo kuitenkin joku täysin tuntematon ihminen, siitä tyttö on varma. Äiti olisi jo huutanut avaamaan ovea, joku toinen olisi jo luovuttanut. Kaupparatsu sen täytyy olla.

 

Maria avaa oven ja huomaa tuijottavansa likomärkää poikaa. Mikael. Miksi Mikael on tullut tänne juuri nyt? Kauhu valtaa Marian. Jaakko nukkuu yläkerrassa ja Mikael on tullut tänne juuri nyt. Poika ei saa nähdä Jaakkoa, häntä ei saa päästää sisälle.

 

”Mitä sä täällä teet” Maria kysyy ääni väristen. Hän ei aio avata ovea kunnolla, poika ei saa astua sisälle. ”Sä tiedät kyllä”, Mikael vastaa ja painautuu ovea vasten. ”Mä halusin vielä nähdä sut. Kaikki meni jotenkin väärin siellä kahviossa.” ”Mikael, mene pois. Mä en pysty tähän just nyt”, Maria kuiskaa painaen ovea kiinni. Mikael on kuitenkin voimakkaampi ja saa oven pysymään raollaan. ”Mä en välitä jaksatko sä. Mä haluan puhua nyt. Joko täällä ulkona tai sitten sisällä”, poika vastaa jääden odottamaan tytön vastausta.

 

Mikael haluaa tulla sisälle, Maria aistii sen. Poika ei saa tulla. Jaakon kengät ja takki lojuvat keskellä eteisen lattiaa, poika tunnistaisi ne varmasti. Hän aiheutti jo liikaa harmia pojalle kahviossa, ei hän halua paljastaa Jaakkoa. Ei vielä.

 

”Mä tuun ulos”, Maria vastaa voipuneena ja astuu jääkylmään sateeseen. Takki olisi tarpeen, mutta ei ole aikaa lähteä etsimään. Kyllä hän hetken kestää. ”Sano sitten äkkiä sanottavas, sillä mulla on muutakin tekemistä kuin seistä sateessa sun seurassas”, Maria sanoo ja katsoo poikaa uhmakkaasti.

 

Mikael tarkkailee tyttöä, joka värisee kylmässä sateessa. Poika haluaisi kietoa kätensä tytön ympärille ja lämmittää tätä. Tyttö ei kuitenkaan antaisi, ei kaiken sen jälkeen, mitä aiemmin päivällä tapahtui. Mutta voi miten kauniilta Maria näyttääkään kun sade valuu pitkin tytön täydellisiä huulia. Mikael tahtoisi suudella pois vesipisarat ja näyttää Marialle miten paljon hän tätä kaipaakaan.

 

”Mikael, mä jäädyn tänne. Jos sulla oli jotain asiaa niin sano se nyt”, Maria sanoo alahuuli kylmästä väristen. ”Mä vaan.. Mä halusin vielä sanoa, että mä kaipaan sua”, poika aloittaa. ”Mä ihan totta rakastan sua. Mä oon ollut ihan maassa siitä asti kun me erottiin. Kai mä toivon yhä, että sä kadut päätöstäs ja haluat mut takasin.” Maria tuijottaa poikaa. Kyllähän hän tiesi Mikaelin tunteista, mutta niiden kuuleminen tekee pahaa.

 

Pojan silmissä kimaltelee jälleen kyyneleet, Maria huomaa ne sadepisaroiden läpi. Mikaeliin todella sattuu, tekipä Maria mitä tahansa. Miksei poika vaan voi uskoa, että kaikki on ohi?

 

Ei kaikki ole vielä mennyttä, ääni Marian pään sisällä kuiskaa. Suutele vain häntä, kaikki kyllä järjestyy, ääni jatkaa. Maria tuijottaa Mikaelia, Mikael tuijottaa Mariaa. Kumpikaan ei uskalla sanoa mitään, sillä yksikin sana rikkoisi lumouksen. Kumpikaan ei uskalla liikkua, sillä yksikin liike murtaisi hennon verkon. On vain katse, joka loistaa kaipuuta.