Kyyneleitään nieleskellen Maria viimein uskaltaa kysyä Mikaelin vointia. ”Hengissä”, Jaakko toteaa lyhyesti. ”Jokainen minuutti voi olla viimeinen”, poika jatkaa nyyhkyttäen. Maria ei kykene lohduttamaan Jaakkoa. Kipu iskee liian kovaa vastaan, rakentaa muurin hänen ja Jaakon välille.

”Mä haluan mennä katsotaan Mikaelia”, Maria kuiskaa pää alas painettuna. Jaakko pudistaa päätään. ”Sinne ei päästetä muita kuin perheenjäsenet. Tilanne on liian kriittinen.” ”Mutta mulla on oikeus olla siellä, mä olen osa perhettä”, Maria kivahtaa ja sulkee samassa suunsa. Hän oli vähällä sanoa olevansa Mikaelin tyttöystävä. Vaikka eihän hän ole, ei enää. Hän on nyt Jaakon.

”Mä voin kysyä, mutta tuskin mun tyttöystävä pääsee sinne”, Jaakko mumisee ja nousee. ”Mä soitan sulle heti kun tiedän jotain.” Maria tarttuu pojan käteen, estää tätä lähtemästä. ”Anna mä tulen edes sairaalaan. En mä voi olla täällä yksin."

Maria ei uskalla jäädä yksin, ei nyt. Epätietoisuus ja pelko Mikaelin tilasta ei anna hetken rauhaa. Ei kukaan häntä kotonakaan tarvitse. Hän haluaa nähdä Mikaelin äidin ja isän. Hän haluaa nähdä Mikaelin. Hän haluaa edes olla lähellä poikaa.

”Tule sitten”, Jaakko sanoo ja taluttaa Marian autolleen. ”Mutta varaudu siihen, ettet sä pääse teholle sisälle. Siellä on tarkat säännöt.” Maria nyökkää vaisusti ja kapuaa autoon. Ihan sama pääseekö hän Mikaelin huoneeseen. Kunhan vain saa olla paikalla ja kuulla pojan tilanteesta ensimmäisen joukossa.

Sairaalat ovat aina pelottaneet Mariaa. Isän kuolema on vieläkin liian kipeä asia. Vaikkei hän isää kunnolla muistakaan, muista hän sairaalan tuoksut. Koko paikka tuoksuu kuolemalle. Ja nyt Mikael on täällä, keskellä kaikkea. Vaarassa kuolla.

Mikaelin ja Jaakon vanhemmat seisovat aulassa toisiinsa nojaten. Jaakon ja Marian nähdessään poikien äiti purskahtaa itkuun. Marian sydäntä kylmää. Oliko Mikael kuollut? Tuliko hän liian myöhään?

”Onko mitään uutta?” Jaakko kysyy käsi tiukasi Marian ympärillä. ”Turvotus on laskenut, mutta vielä ei osata sanoa, onko aivoissa vaurioita”, poikien isä kertoo. ”Röntgenissä näkyi vain katkennut jalka ja muutama kylkiluumurtuma. Selkä ja niskat ovat kuin ihmeen kaupalla kunnossa.”

”Voi Maria kulta”, poikien äiti nyyhkyttää ja kaappaa Marian syleilyynsä. ”Tämä on varmasti todella rankkaa sulle.” Maria ei tiedä mitä sanoa. Hän on aina pitänyt Mikaelin ja Jaakon vanhemmista. Poikien äiti on aina ottanut Marian lämmöllä vastaan ja on kuin toinen äiti. On vaikeaa nähdä toisen kärsivän niin paljon.

”Voinko mä mennä katsomaan Mikaelia?” Maria kysyy kohdistaen katseensa poikien isään. ”Eiköhän se onnistu. Olethan kuitenkin kuin osa perhettä”, mies nyökkää ja kehottaa Mariaa seuraamaan. Jaakko jää äitinsä tueksi, joka puhkeaa uudestaan lohduttomiin kyyneliin.

Huoneen ovella seisoo Mikaelin lääkäri, joka alkuvastusteluista huolimatta suostuu lopulta päästämään Marian huoneeseen. ”Mutta älä säikähdä näkyä, se voi olla aika hurja. Mikaelilla on paljon letkuja, jotka mittaavat ja pitävät yllä hänen elintoimintojaan. Hän on koomassa, mutta voit toki puhua hänelle. Jotkut uskovat, että puhe auttaa koomapotilaita tarttumaan takaisin kiinni elämään”, lääkäri ohjeistaa. Maria nyökkää vaiti ja astuu sitten huoneeseen.

Mikael makaa silmät ummessa vuoteella. Koneet piippaavat tasaisesti vuoteen vierellä. Poika näyttää niin levolliselta ja rauhalliselta. Hän ei joudu kärsimään kivuista.

Maria istuu vuoteen viereen ja tarttuu poikaa kädestä. Hän ei tiedä mitä sanoisi. Että hän rakasti poikaa? Ettei halunnut menettää tätä?

”Mikael”, Maria aloittaa ja kerää sitten rohkeutta. ”Mä en halua, että sä kuolet. Mä.. Mä rakastan sua. Älä jätä mua yksin. Mä pyydän, älä jätä mua.”