Maria istuu vuoteen vierellä pitkään. Sanoja ei tarvita. Ei poika niitä kuitenkaan kuule. Eikä Maria halua, että kukaan muukaan kuulee.

Hän sanoi rakastavansa Mikaelia. Poikaa, jonka hän jätti vain hetki sitten, koska ei enää rakastanut. Vai pelkäsikö hän vain liikaa? Oliko jättäminen reaktio siihen, että Mikael halusi jotain enemmän?

Tyttö puristaa Mikaelin kättä. Kyyneleet eivät enää valu poskilla. Hän on liian väsynyt itkemään. Jos poika joskus herää, sitten hän voi taas itkeä. Onnesta.

Maria kavahtaa ajatuksiin. Miten niin jos herää? Totta kai Mikaelin herää. Tämän täytyy herätä. Hän on vielä liian nuori kuolemaan ja hylkäämään kaikki rakkaansa. Asiat Marian kanssakin ovat vielä selvittämättä.

”Maria, tuu syömään välillä jotain”, Jaakko kuiskaa kietoen kätensä tytön harteille. Maria säpsähtää, ei ole kuullut Jaakon tulevan huoneeseen. Miten kauan poika on jo seisonut katselemassa häntä? ”Ei mulla ole nälkä”, Maria huokaa kääntämättä katsettaan. ”Ei susta ole apua täällä, jos et syö”, Jaakko huomauttaa. Maria tietää pojan olevan oikeassa, muttei haluaisi lähteä Mikaelin luota. ”Kyllä Mikael hetken pärjää yksinkin”, Jaakko sanoo kuin lukien tytön ajatukset. ”Tule nyt.”

Jalat eivät kanna kunnolla Marian kävellessä ulos huoneesta. Mielessä pyörii väkisinkin ajatus, että Mikael saattaa kuolla, kun hän ei ole paikalla. Vaikka lääkärit miten vakuuttelevatkin, että pojan pitäisi piakkoin herätä, on kaikki niin epävarmaa. Isänkin piti parantua, mutta silti hän kuoli.

J

aakko ohjeistaa Marian kahvioon, jossa poikien vanhemmat ovat jo täyden tarjottimen kanssa pöydässä. Marian eteen lasketaan sämpylää ja mehua, sekä kuppi kuumaa kahvia. Toiset syövät hyvällä ruokahalulla annoksiaan, mutta Maria ei pysty muuta kuin näykkimään leipäänsä. Miksi hänen pitää olla täällä syömässä vasten tahtoaan, kun hän mieluummin olisi Mikaelin vierellä?

”Anteeksi, että häiritsen”, lääkäri keskeyttää ruokahetken. ”Mikael on herännyt.” Poikien äiti puhkeaa kyyneliin. Jaakko hymyilee pitkästä aikaa ja Maria tuntee kiven pudonneen sydämeltään. Mikael on herännyt.

”Mä menen katsomaan”, Maria ponnahtaa pöydästä ja kiiruhtaa pojan huoneelle ennen kuin muut ehtivät reagoida asiaan. Huone on täynnä lääkäreitä, jotka tutkivat Mikaelia päästä varpaisiin. Hoitaja estää tytön pääsyn huoneeseen. ”Ensin pitää tutkia kunnolla”, hän sanoo ja sulkee oven Marian nenän edestä.

Maria painaa päänsä vasten ikkunaa ja katselee, miten poika varoen raottaa silmiään ihmetellen, mitä on tapahtunut. Hiljaiset kyyneleet valuvat tytön poskilla. Mikael on palannut hänen luokseen.

”Nyt voit mennä sisälle”, lääkäri ilmoittaa huoneen tyhjettyä. Maria vilkaisee Mikaelin vanhempia ja Jaakkoa, jotka ovat ennättäneet paikalle. He kaikki nyökkäävät antaen tytölle luvan olla ensimmäinen. He uskovat, että Marian läsnäolo on tuonut Mikaelin takaisin.

”Hei”, Maria kuiskaa istuutuessaan pojan vuoteen vierellä. Mikael raottaa silmiään. ”Hei”, poika kähisee kohdistaen katseensa tytön silmiin. ”Miten sä voit?” Maria kysyy ja tarttuu Mikaelin käteen. ”Sä pelästytit meidät kaikki.” Poika hymyilee vaisusti. ”Mä olen pahoillani.” ”Ei se sun syytäs ollut”, Maria kuiskaa. ”Se oli sen kuskin syytä.” ”Mä en tarkottanut sitä”, poika kuiskaa. ”Mä olen pahoillani, et mä suutelin sua enkä ole jättänyt sua rauhaan, vaikka sä halusit erota.”

Maria tuntee kyyneleiden pyrkivän taas esiin. ”Mitä sä tarkotat?” tyttö kysyy hiljaa. ”Mä annan sulle ja Jaakolle siunaukseni”, Mikael kuiskaa. ”Se ansaitsee sut ja sä ansaitset jonkun, joka on parempi kun mä.” ”Miks sä sanot noin?” Maria tivaa eikä enää estele kyyneleitään. Mikael kääntää katseensa, jottei tyttö huomaisi tämän itkevän. ”Kaikki muuttuu”, poika kuiskaa hiljaa. ”Ihmiset muuttuu. Sä muutut, Jaakko muuttuu. Ja mä muutun.”

Kyyneleitään nieleskellen Mikael kääntää katseensa Marian silmiin. Tytöllä on maailman kauneimmat silmät. Mutta nyt ne silmät kuuluvat Jaakolle. Hän ei enää koskaan saa katsoa noihin silmiin, ei suudella tuota suuta, ei tanssia tämän kanssa kesäyön valossa. Kaikki se on riistetty häneltä.

”Mikael, mun tässä pitäis pyytää anteeksi”, Maria aloittaa, mutta poika keskeyttää. ”Älä. Ei nyt. Mä en enää aio tavoitella sua. Mä luovutan.” Maria pudistaa päätään, mutta poika jatkaa päättäväisesti: ”Se mitä oli, on historiaan. Ihan niin kuin sä itsekin sanoit. Enkä mä voi sitoa sua itseeni enää, en nyt. En varsinkaan, kun mä en kävele enää koskaan.”