Sade piiskaa Marian kasvoja tytön juostessa kohti puistoa. Hän ei voi kääntyä takaisin, ei nyt. Jokainen sekunti palaamisen ajatteluun on uhraus tulevasta.

Puiston laidalla hän viimein pysähtyy, tasaa hiukan hengitystään ja astelee sitten ryhdikkäänä odottavan hahmon luokse. Maria huomaa, ettei tämä ole märkä. Hänellä on sateenvarjo suojanaan. Miten omaperäistä, mutta samalla niin järkevää. Ainakin joku seuraa säätiedotuksia.

"Sä oot ihan märkä", ääni kuiskaa varjon alta, ja käsi ojentuu pyyhkäisemään vesipisarat pois poskilta. Marian sydän hakkaa kiivaasti sormien osuessa märälle iholle, mutta nyt ei ole aika ryhtyä heikoksi.

"Tule tänne varjon alle ettet kastu enempää", ääni jatkaa ja tarttuu tyttöä kädestä. Maria seisoo hievahtamatta paikoillaan. Mitä varjo enää auttaa, hän on jo varpaita myöten märkä. Mutta ehkä sittenkin voisi edes ihan hetkeksi mennä suojaan, vain jotta tuntisi toisen lämmön lähellään.

"Ei kiitos, ehkä joskus myöhemmin", Maria kuulee itsensä sanovan. Samassa hän jo katuu päätöstään. Vaikka nyt olikin tarkoitus järjestää asiat kuntoon, olisi kai nyt edes hetken voinut muistella menneitä ennen lopullista hautautumista. Mutta enää ei voi palata, ei vaikka miten haluaisi.

"Miksi sä halusit tavata?" ääni kysyy hiljaa, aivan kuin tietäen jo. Maria sulkeutuu, miten voisi kertoa toiselle, ettei enää rakasta? Voiko sen vain sanoa päin naamaa, vain pitääkö selittää hellästi ja kierrellen?

"Mä haluan erota, lopullisesti", Maria sanoo ja säikähtää itseään. Miten hän sen nyt noin lipsautti, aivan suoraan. Kauhistuneen hän nostaa kasvonsa kohdatakseen juuri sulkeutuvan sateenvarjon, ja sen alta paljastuvan surullisen katseen.

"Jotenkin mä arvelinkin niin", poika nyökkää, Mikael nimeltään. Hän on ollut Marian poikaystävä jos lähes kolme vuotta, ja kihloistakin oli jo puhetta. Silloinko tyttö tajusi, ettei enää osaa rakastaa?

"Anna anteeks, mä en vaan enää rakasta sua", Maria sanoo päättäen jatkaa suoraa linjaa. Parasta pysyä sillä tiellä, millä on aloittanutkin.

"Mutta entäs jos mä rakastan sua?" Mikael kysyy, kohdistaa kyyneleiset silmänsä Mariaan. Vai ovatko ne sittenkin vain vesipisaroita, jotka hämäävät hienosti? Maria ei tiedä, ei osaa sanoa. Mutta hän voisi kallistua kyyneleiden kannalle, tunteehan hän pojan paremmin kuin kukaan.

"Se ei vaan toimi, ei millään. Mä en pysty siihen", tyttö jatkaa, ääni värisee. "Okei sitten. Hymyillään kun tavataan", Mikael nyökkää, näyttää helpottuneelta. Oliko poika odottanutkin tätä kaiken aikaa, ja nyt viimein saanut rauhan peloistaan? Vai oliko tämä kenties itse halunnut erota?

"Joo, hymyillään", Maria kuiskaa hiljaa varpaitaan tuijottaen. Hän kuulee sateenvarjon aukeavan taas, ja kohottaessaan katseensa, hän näkee Mikaelin katoavan varjonsa kanssa metsän uumeniin.

Pisaroiden valuessa poskilla Maria nyyhkäisee hiljaa, ja on aistivinaan suolaisen kyyneleen makean sadeveden joukossa. Koville se otti, mutta minkäs teet. Jos ei rakasta, niin ei rakasta.

Vielä kerran hän vilkaisee horisonttiin toivoen näkevänsä edes kulman kirkkaasta varjosta, mutta vain tumma metsä tuijottaa häntä takaisin muistuttaen, mitä hän juuri heitti menemään.

Huokaisten Maria kääntyy kotia kohti, hiljaa mielessään itkien. Tämä oli varmasti parasta kaikille. Nyt heidän kummankin olisi parempi olla. Mutta miksi silti tuntuu vain niin pahalta?