Kylmä tuuli iskee vasten kasvoja Marian astuessa ulos ovesta. Vielä voisi palata, viskata lapaset nurkkaan ja käpertyä peiton alle.

Ei, nyt ei voi olla pelkuri. Kyllä Mikael pitää pystyä tapaamaan, onhan erosta jo päiviä. Siinä ajassa tunteet jo katoavat, eikö niin?

Lätäköt ovat kuivuneet, vaikkei aurinko paistakaan. Yöllinen sade piti Marian hereillä aamuyöhön asti. Se toi liian elävästi mieleen eron, kaatosateessa vuodatetut kyyneleet. Onneksi nyt ei sada.

Liian nopeasti puisto piirtyy horisonttiin. Maria pysähtyy, hengittää kiivaasti. Pakko kerätä rohkeutta, jotta voi mennä taas sinne.

Askel askeleelta tyttö lähestyy tuttua puuta, jonka alla seisoo tumma hahmo. Maria nielaisee, pysähtyy. Mikael odottaa jo häntä, valmiina kertomaan kaiken.

Vielä yksi syvä henkäys, sitten menoksi. Mikael ei ole vielä huomannut Mariaa. Parempi niin, kunpa ei huomaisi ollenkaan.

Poika vilkuttaa, viittoilee lähemmäs. Mariaa jännittää. Outoa, ei ennen ole jännittänyt näin. Perhoset tuntuvat tanssivat ripaskaa vatsassa, vaikkei ole mitään syytä. Vai onko?

”Kiitos kun tulit”, Mikael kuiskaa, ojentaa kätensä koskettaakseen tyttöä. Kiskaisee sen kuitenkin kauemmas ennen kuin osuu kohteeseensa. Vielä ei ole sen aika.

”Sä halusit puhua”, Maria toteaa, ääni murtuu. Miksei osaa olla vahva pojan edessä?

”Mä näin sut ja Jaakon eilen”, Mikael aloittaa. ”Niin?” tyttö kysyy, tuijottaa hämillään. ”Mä tulin tosi mustasukkaiseks, kun sä liikuit toisen kanssa”, poika jatkaa, hymyilee kevyesti.

Maria kauhistuu. Poika ei siis ole vihainen. Mustasukkainen? Miksi ihmeessä?

"

Mä tajusin, et en mä halua erota susta”, Mikael sanoo Marian ollessa hiljaa. ”Aluks mä ajattelin, et jos sä haluat erota, niin mä suostun siihen ja yritän elää sen kanssa. Mut mä rakastan sua ihan liikaa”, poika jatkaa, astuu lähemmäs. ”Joten, voitaisko me yrittää vielä?”

Uusi mahdollisuus? Miksi poika haluaa yrittää, kun ei itse halunnut edes erota? Eikö Marian kuuluisi kysyä noin?

”Mitä sanot?” poika kuiskaa hiljaa, katselee tytön kalpeita kasvoja. Maria ei liikahdakaan, ei avaa suutaan. Hyvä että edes hengittää.

”Mä en tiedä”, Maria lopulta kuiskaa, voimattomana ja murtuneena. Ei hän halua enää yrittää uudestaan. Rakkaus kuoli, sillä selvä. Mutta silti ei voi olla ajattelematta, miten ihanaa se kaikki oli.

Maria katsoo poikaa, ei tiedä mitä tehdä. Voiko kuolevan rakkauden vielä herättää uudestaan henkiin? Riittääkö se, että on vain hyvä olla, vaikkei rakastaisi toista? Mitä järkeä rakkaudessa on?