Mikael kumartuu Mariaa kohti, painaa pehmeä suudelman tytön huulille. Miten hän olikaan kaivannut tätä.

Maria säpsähtää, yllättyy pojan suudelmasta. Kauhukseen huomaa vastaavansa siihen, nauttivansa siitä. Miten näin pääsi käymään?

"Mä tarvitsen aikaa ajatella", Maria kuiskaa irrottautuen pojan voimakentästä. "On niin paljon kaikkea", tyttö jatkaa, toivoo pojan ymmärtävän.

Poika katselee Mariaa, kietoo sitten kätensä tämän ympärille ja rutistaa itseään vasten. Tytön tuttu hajuvesi kutittaa nenää, mutta Mikael ei anna sen häiritä. Parasta vain nauttia hetkestä.

Maria seisoo avuttomana paikoillaan. Ei ole reittiä vapauteen, ei keinoa päästä irti. Poika rusentaa hänet, liiskaa itseään vasten. Aivan kuin omistaisi tytön kokonaan.

"Mun täytyy mennä", Maria mumisee vasten pojan villapaitaa. Samaa paitaa, jonka hän antoi tälle lahjaksi viime jouluna. Miksi poika laittoi sen juuri tänään päällensä?

"Soittele, ihan milloin vaan", Mikael vannottaa, vaatii vastausta. Maria nyökkää, ei lupaa mitään. Miten hän voisi muka soittaa pojalle ja kertoa, ettei jaksa miettiä kaikkea uudestaan?

Mikael lähtee, vilkuttaa mennessään. Maria ei vilkuta takaisin, ei pysty.

Ajatukset valtaavat pään. Mikael rakastaa yhä häntä. Sen hän kyllä tiesikin, ainakin luuli tietävänsä. Mutta entä hän itse, rakastaako yhä poikaa?

Miten meni, Jaakko kysyy viestillä. Maria ei tiedä mitä vastata. Kertoako totuus, vai kierrellä ja kaarrella?

Mitenkäs Jaakko? Jos Maria palaa yhteen Mikaelin kanssa, Jaakko kärsiin. Jos taas Maria on Jaakon kanssa, Mikael kärsii. Mikä on oikein ja mikä väärin?

Maria ei vastaa Jaakolle, ei vielä. Ehkä sitten kotona, kunhan ensin saa ajatukset kasaan. Jos se ylipäätään on mahdollista.

Pisara tipahtaa Marian otsalle, toinen kädelle. Alkaa sataa. Aivan kuten satoi silloinkin, kun Maria viimeksi seisoi tämän saman puun luona kertomassa, ettei enää halua jatkaa Mikaelin kanssa.

Onko sade joku merkki? Vai onko se vain sattuma, joka kiusaa tahallaan kastellen tytön jo toistamiseen saman pojan vuoksi?

Taivas repeää Marian niskaan, mutta tyttö ei jaksa välittää. Satakoon, ihan sama. Veisipä sade mukanaan kaikki ajatukset ja muistot, niin hyvät kuin pahatkin. Aivan kaiken saisi vielä ja kuljettaa niin syvälle, ettei niitä enää koskaan löydetä. Ehkä silloin voisi taas hengittää vapaasti.