Maria huomaa oman kuvansa heijastuvan Mikaelin silmistä. Pojan hengitys polttelee hänen ihollaan saaden sateen unohtumaan. On vain tämä hetki, on vain Maria ja Mikael. Ja asiat, joita ei sittenkään ole selvitetty loppuun asti.

Mikael kumartuu varoen tyttöä kohden. Nyt ei saa hätäillä, tai muuten Maria perääntyy ja pakenee. On oltava hellä ja saatava tyttö uskomaan, että kaikella on vielä tarkoitus. Tuskin tyttökään on vielä unohtanut, miten ihanaa heillä oli ja miten ihanaa voisi vielä olla.

 

Kullattu sormus painaa pojan taskussa, mutta vielä ei ole sen hetki. Sen hän osti jo viikkoja sitten, oikeastaan jo ennen eroa. Hänen oli tarkoitus kosia, mutta sitten Maria ei halunnutkaan enää jatkaa. Ehkä hän saisi vielä tytön pään kääntymään.

 

Tyttö näkee Mikaelin punaiset huulet aivan senttien päässä hänen huulistaan. Jos hän ei nyt peräänny, Mikael suutelee häntä. Mutta mitä sitten vaikka niin kävisikin? Ei hän ole luvannut Jaakolle yksinoikeutta. Ja suutelemalla hän ainakin saisi itsensä vakuuttuneeksi, että Mikael on mennyttä.

 

Marian hengitys tihenee ja odotus käy piinaavaksi. Miksei poika jo suutele, vaikka selvästikin on aikeissa tehdä niin? Haluaako poika sittenkin vain kiusata häntä ja saada kuvittelemaan kaikkea typerää? Vai eikö poika välitäkään vaikka niin sanoo?

 

Mikael painaa huulensa hellästi Marian huulille. Tyttö vastaa yllätyksekseen hänen suudelmaan ja hetken aikaa edes sateen ropinaa ei kuulu. He ovat kuin kuplassa, jota ei läpäise mikään, ei edes ilma. Mikael kuulee oman sydämensä sykkivän. Vai onko se sittenkin Marian sydän, joka hakkaa lujana hänen omansa kanssa samaa tahtia?

 

”Mun täytyy mennä nyt”, Maria sanoo irrottautuen äkillisesti suudelmasta. Se oli tuntunut hyvältä, aivan liian hyvältä. Vaikka ei sen olisi pitänyt. Ei sitä rakkautta pitänyt olla enää olemassa, joka joskus oli kytenyt Marian ja Mikaelin välillä.

 

Mikaeli tuijottaa epäuskoisena tyttöä. Tämä haluaa mennä, paeta paikalta, vaikka äsken juuri suuteli häntä. ”Miksi?” poika kysyy, hämillään ja sekaisin. ”Mä en osaa selittää, en just nyt”, tyttö vastaa ja irrottautuu pojan otteesta. ”Mun vaan täytyy nyt mennä.”

 

Pojan silmissä kimaltelee kyyneleet. Maria näkee ne sateen keskellä, eikä kestä katsoa enempää. Hän on loukannut poikaa vastaamalla suudelmaan, vaikkei edes tuntenut mitään. Ei ainakaan mitään sellaista, josta pojan tarvitsisi tietää.

 

”Maria, älä mene. Mä.. Mä rakastan sua”, Mikael kuiskaa ja kaivaa taskuaan. ”Mä ostin sulle tämänkin, silloin kun joskus puhuttiin asiasta”, poika jatkaa ja näyttää kullattua sormusta, joka lepää violetissa rasiassa. Maria tuijottaa rasiaa hiljaa, sydän tuntuu pysähtyneen. Mikael osti sormuksen, halusi viettää loppuelämän yhdessä.

 

”Mikael, mä en voi olla sun kanssa”, Maria huokaa hiljaa työntäen äänet päässään taka-alalle. Sydän kirkuu vastalauseeksi, mutta Maria ei kuuntele sitä vaan jatkaa hiljaa: ”Mulla on toinen.” Mikaelin ryhti lysähtää, sormusrasia tipahtaa vesilammikkoon. ”Mä oon pahoillani, mutta ei tää toimi enää”, Maria kuiskaa.

 

”Kuka?” poika kysyy, vaatii vastausta. ”Ei kukaan, kenet sä tietäisit”, Maria vastaa, ei aio paljastaa Jaakkoa. Mikael on muutenkin jo liian maassa, ei hänen tarvitse tietää, että Marian rakas on pojan oma veli.

 

Mikael nyökkää, ei jaksa edes pyyhkiä kyyneleitä silmistään. Sitten hän juoksee pois jättäen sormusrasian lammikkoon. Ei hän sitä tarvitse. Ei hän aio kenellekään muulle koskaan antaa sormusta. Marialle hän sen osti eikä hän halua muita kuin Marian.

 

Tyttö nostaa rasian maasta ja sujauttaa sen taskuunsa. Ainahan sen voi säilyttää muistona menneistä. Ei Maria sitä tarvitse, ei oikeastaan edes haluaisi. Mutta ei sitä kannata jättää muidenkaan löydettäväksi. Mikael tuskin sitä haluaa takaisin. Eikä Maria sitä aio käyttää. Ehkä korkeintaan kaulakorussa, muistona pojasta. Muistona rakkaudesta, jonka piti kestää läpi elämän.