Mikaelin tuttu tuoksu ujuttautuu Marian uneen, sävähdyttää, räjäyttää tajunnan.

Maria räväyttää silmänsä auki, tuijottaa hengästyneenä kattoa. Miten todentuntuinen uni. Aivan kuin Mikael olisi ollut vain hetki sitten siinä hänen vieressään, koskettanut sormillaan hänen kuulasta ihoaan ja suudellut huulia.

Päätä särkee, migreeni iskee aina, kun jotain vaikeaa tapahtuu. Nyt se vaikeus on Mikael, vaikka kaiken pitikin olla helppoa ja kivutonta.

Kahvia, pakko saada kahvia. Äiti on jo lähtenyt töihin, joten pakko keittää itse. Tai sitten noutaa lähikuppilasta, kuten monesti ennenkin.

Mikaelin kanssa siellä tuli käytyä usein, varsinkin kun poika oli yötä Marian vuoteessa. Unettomien öiden jälkeen mikään ei maistunut niin hyvältä kuin kahvi, jota ei itse tarvinnut keittää.

Ehkä sittenkin voisi keittää itse, etteivät muistot vain pääse taas yllättämään. Eilen illalla kävi niin, ja yölläkin unissa.

Kaapissa ei kuitenkaan ole yhtään kahvia. Sitä äiti ei muista koskaan ostaa, itse kun se ei juo muuta kuin pullovettä ja itse tehtyä mehua. Keinotekoiset aineet kun ovat pahasta, väittää äiti.

Huokaisten Maria sitaisee hiuksensa ponihännälle, nappaa kolikoita kukkarostaan ja syöksyy ulos aurinkoiseen ilmaan. Aurinkolasit olisivat olleet hyvät, mutta kyllä lyhyen matkan kestää ilmankin.

Kahvilan tuttu tuoksu osuu nenään heti ulko-ovella. Muistot tulvivat mieleen kirkkaina, aivan kuin hetki sitten tapahtuneina.

Nurkkapöytä on vapaa, Marian ja Mikaelin lempinurkka. Siinä he aina istuivat, kikattelivat ja kuhertelivat mummojen luodessa heihin ikäviä katseita.

”Kas, Maria. Se tavallinenko laitetaan?” Rafael, puodin ulkomaalaisvahvistus kysyy silmää iskien poksauttaen muistojen kuplan.

"Laita tällä kertaa ihan normaali kahvi, ei sokeria ja vähän maitoa”, Maria tuumii. Rafael tivaa tietysti heti syytä, kun ei cappuccino enää kelpaa. Maria ei jaksa vastata, sanoo vain, että vaihtelu virkistää toisinaan.

Kahvia hän siirtyy odottelemaan nurkkapöytään. Varoen sivelee pöydän karheaa pintaa, nahkaista sohvan kangasta. Tutut tuoksut täyttävät aistit, haluaisivat kiskaista kokonaan mukaansa.

”Tässä on kahvisi. Nautinnollisia hetkiä”, Rafael keskeyttää haaveet ja ojentaa kuuman kupin tytön eteen. Maria kiittää, nousee ylös ja on valmis syöksymään ulos ovesta ja äkkiä kotiin. Liike kuitenkin pysähtyy äkisti, katse kiinnittyy ovelle.

Jaakko seisoo ovella, hymyilee tytön huomatessaan ja suuntaa kohti. Maria istuutuu takaisin alas, rukoilee hiljaa poikaa kauemmas. Miten paeta tästä tilanteesta?