Jääkaappi ammottaa jälleen tyhjyyttään. Äiti ei ehtinyt taaskaan käydä kaupassa ennen kuin riensi tanssitunnilleen. Olisipa edes isä tai veli, joka hoitaisi ostokset. Tai miksei siskokin.

Ruokarahat ovat purkista loppuneet, sen Maria tietää varsin hyvin. Mikael lainasi ne muutama viikko sitten, eikä ole vielä maksanut takaisin. Pitäisikö soittaa rahan perässä? Olisiko se liian huono tekosyy sille, että haluaa kuulla vielä kerran toisen äänen?

Puhelimen pirinä keskeyttää tytön mietteet. Pakko vastata, kukaan muukaan ei ole kotona tarttumassa luurin ja juoruamassa päivän tapahtumista. Kuitenkin vain joku typerä lehtikauppias, kuten aina.

”Malmi”, Maria vastaa hennolla äänellä. Mihin kummaan kaikki voima on kadonnut? Valuivatko ne sadepisaroiden mukana hautautuen puiston mutaiseen maahan?

”Sulla on joitain tavaroita täällä. Haluatko, että tuon ne huomenna?” Mikaelin ääni ilmoittaa linjan toisesta päästä. Se ääni on täynnä kaipuuta vailla rohkeutta olla yksin ja itsenäinen.

”Mitä siellä sitten on?” Maria kysyy nielaisten. Sydän hakkaa taas luvattoman kovaa, ei näin saisi enää käydä. Rakkaus on kuollut, ei silloin saa enää tuntea. Piste.

”Jotain vaan. Tuonko vai en?” poika toteaa, haluaa selvästi vain nähdä vielä kerran. Aivan kuin hetki sitten tapahtunut kohtaaminen ei riitä. Kuvitteleeko hän, että voisi vielä muuttaa asioita tapaamalla uudestaan?

”Okei, tuo huomenna joskus iltapäivällä kun äiti on töissä”, Maria kuulee itsensä sanovan. Kiroaa saman tien tajuttuaan, mitä lupasi. Olisi voinut edes ehdottaa iltaa, jolloin ei olisi tarvinnut olla yksin kohtaamassa poikaa. Ja omia tunteitaan.

”Nähdään. Ja hymyillään sitten”, Mikael lopettaa veitikkamaisesti. ”Nähdään”, Maria kuiskaa tuuttaavaan luuriin ja pitelee sitä hetken käsissään, ennen kuin laskee sen taas paikoilleen.

Hymyillään sitten. Niin Mikael sanoi. Ei poika saa hymyillä hänelle huomenna, ei vain saa. Se olisi jo aivan liikaa. Vaikka itsehän Maria suostui hymyilemään tavatessa. Voiko sitä enää muuttaa mitenkään?

Maria lysähtää lattialla puhelimen viereen. Vesi valuu märistä hiuksista lattialle muodostaen lammikon ja kastellen tytön kuivat farkut, jotka ennätti vaihtaa jalkaansa. Kyyneleet pyrkivät jälleen ulos silmäkulmista. Mutta miksi pitää itkeä, kun itse erosi ja lakkasi rakastamasta? Se vain on niin väärin.

Äiti tulee kotiin myöhään. Maria istuu edelleen hiljaa lattialla. Puhelin ei ole soinut uudestaan, Mikael ei ole perunut tapaamista ja sanonut sen olleen vain tilapäinen mielenhäiriö. Kukaan ei ole muuttanut tapahtunutta eikä sanonut kaiken olevan vain pahaa unta.

Maria kuulee äidin kolistelevan keittiössä. Äiti on käynyt kaupassa tunnin jälkeen, se on selvä. Samassa Maria muistaa, ettei ole syönyt mitään koko päivänä. Mutta ei ole edes nälkä.

”Siivoa sitten vedet pois kun lopetat”, äiti huikkaa ovensuusta ja suuntaa suihkuun. Maria naurahtaa, edes äiti ei tajua, miten paha hänellä on olla. Itse aiheutettu tuska kun on pahinta kaikesta. Ehkä huomenna se kaikki loppuu.