Ovikello soi hitaasti päristen. Maria pomppaa kauhuissaan ylös sohvalta. Nytkö Mikael viimein saapui?

Nopea vilkaisu kelloon paljastaa sen olevan puoli kolme, iltapäivä siis edelleen. Aivan kuten Mikael lupasikin.

Sormet märkinä Maria avaa oven ja kohtaa maailman ihanimmin hymyn. Mikaelin hymyn, joka kaataisi kaikki maan naiset pojan jalkojen juureen.

”Tässä nää nyt sitten olis”, poika sanoo vaisusti ja ojentaa käsissään olevaan pientä pahvilaatikkoa. Maria nyökkää ja ottaa laatikon. Näinkö vähän hän loppujen lopuksi soluttautui Mikaelin elämään? Pystyykö kaikki muistot kasaamaan tähän pieneen laatikkoon?

Mikael tuijottaa tytön tummia silmiä. Hän haluaisi tietää, mitä tämä ajattelee. Katuuko kenties eroa? Haluaako pojan takaisin?

”Kiitos kun toit nämä. Olinkin jo kaivannut tätä paitaa”, Maria toteaa yrittäen pysyä mahdollisimman tyynenä. Kädessään hän pitää virttynyttä villapaitaa, jota hän ei oikeasti edes muistanut enää. Pääasia vain, että Mikael luulee hänen kaivanneen sitä.

Hiljaisuus ympyröi tienoon. Mitä tässä nyt enää voisi sanoa? Kahville ei voi pyytää, sehän voisi olla merkki uudesta mahdollisuudesta. Mutta miten hyvästellä kiltisti?

”Tota.. Haluaisitko sä lähtee kenties kahville tai jotain? Ystävyyden kunniaks”, Mikael kysyy lopulta.

Kahville? Mikaelin kanssako?

Kyllä, oi kyllä, huutaa sydän. Ei missään nimessä, toitottaa järki. Kumpaa uskoa? Mitä tehdä?

”Ehkä joskus toiste”, Maria kuulee suunsa sanovan. Sydän kirkuu eitä kauhuissaan, mutta päätös on jo tehty. Poikakin tietää sen.

”Nähdään sitten taas. Joskus”, Mikael tuumii ja kääntyy kotiaan kohti. Maria haluaisi pysäyttää pojan, pyytää anteeksi ja käskeä unohtamaan eilisen. Mutta ei, hän ei voi. Hänhän ei rakasta poikaa enää.

Laatikko alkaa tuntua painavalta sylissä. Muistot ovat raskaita, jokaisen esineen historia murtaa osan sydämestä pala palalta. Liikaa muistoja, liikaa historiaa.

Maria viskaa laatikon tavaroineen roskiin. Hän ei vain pysty pitämään niitä, ei enää. Mikaelin tuttu tuoksu ja pojan kasvot ovat tatuoituneina jokaiseen esineeseen.

Illan hämärtyessä tyttö palaa roskapöntölle ja kaivaa laatikon takaisin. Ehkä muistoja voi hetken aikaa säilyttää. Eihän se ketään haittaa, eihän?